Pallas-Hetta 55km Tiina Hä?:n kokemuksena

Osallistuin tiimin mukana NUTS Pallas polkujuoksutapahtumaan ja sen 55 kilometrin matkaan Pallakselta Hettaan heinäkuisena lauantaina. Tähän kesän ’kuumimpaan kisaan’ valmistautuminen alkoi kaksiosaisella korkeanpaikanleirillä. Ensimmäisen jakson muodosti Haltin vaellus, jonka tavoitteena oli karaista keho ja mieli tunturiolosuhteisiin. Tämän jälkeen suunnattiin Ylläkselle, missä oli tarkoituksena viimeistellä ’kisakunto’. Tiistaina huiputettiin Ylläs, keskiviikkona kavuttiin Kellostapulinkuruun ja torstaina taas Ylläksen laelle. Jalat oli lämmitelty, kun muu porukka saapui minua ja seuranani ollutta tiimitoveri Juiccia noutamaan perjantaina puoliltapäivin. Seuraava etappi oli kisapaikka Enontekiön Hetta. Numeroiden noudon jälkeen suuntasimme majapaikkaamme tunnelmalliseen Hotelli Hetan Majataloon. Tukevan aterioinnin jälkeen ennen nukkumaan menoa oli vielä syytä tarkastaa juoksuvaatteet ja varmistaa, että kaikki vaaditut pakolliset tavarat (lämpöpeitto, rakkolaastarit, pilli, varaenergiat…) oli myös pakattu juoksureppuun.

Aamulla sää oli vielä poutainen astellessamme maittavalle aamiaiselle. Vesisade alkoi kuitenkin jo bussia odotellessa Hetassa ja sade ja tuuli yltyivät ajomatkalla kohti lähtöä ja Pallasta. Ennen bussin lähtöä toimitsijaherra kertoi, että tunturin sää olisi haastava ja reitin varrelle johtaa vain kaksi tietä – huoltopisteille Hannukuruun ja Pyhäkerolle. Mikä siis keskeyttäessä tarkoittaisi pahimmillaan kymmenen kilometrin patikointia lähimmälle noutopaikalle. Pallaksen kisakeskuksessa tomera toimitsijanainen toitotti kuuluvasti, että vettä tulee, tuulee kovaa ja lämpötila voi tuntua jopa miinus kolme asteiselta, joten kaikille vettä pitävät tamineet päälle! Ja pyysipä vielä, että ne jotka eivät usko selviävänsä haastavista tunturiolosuhteista, jättäisivät kisan väliin. Huh huh, mutta uskoin joka sanan. Kaikella kunnioituksella luontoäitiä kohtaan luotin selviäväni unohtamatta kuitenkaan suurempaa loukkaantumisriskiä kivikkoisella, märällä polulla. Varusteet oli valittu ja pakattu huolella ja oltiinhan sitä juuri reenattu oikeaa asennetta ja malttia haastavissa tunturiolosuhteissa Haltilla edellisellä viikolla.

Oikukkaaksi ennustettu sää aiheutti päänvaivaa pukeutumiselle. Bussissa matkalla Pallakselle vaihdoin juoksutrikoot tuulihousuihin. Tämä valinta yhdessä merinovillaisen t-paidan, vedenpitävän takin, pipon ja tiskihanskojen kanssa osoittautui erinomaiseksi heti ensimmäisessä nousussa kohti Pallaksen huippua navakassa tuulessa ja sateessa. Ainoastaan pukiessa rikki menneitä villasukkia tuli hieman ikävä vetisissä mutakossa lätskytellessä, mutta selvinpä onneksi ilman rakkoja tavallisilla juoksusukilla.

Lähtiessä tiimin kanssa sovittiin, että yhdessä koetetaan mennä. Starttasimme porukalla kohti ensimmäistä kovaa nousua Pallaksen kivikkoista rinnettä ja sitähän riitti. Juhani ja Markus painelivat horisonttiin, Outi ja Nina jäivät jonnekin väkijoukkoon alempana rinteessä ja Anu, Mika, Marko ja minä päädyttiin samaan nippuun ylärinteessä. Meidän tiet erkanivat viiden kilometrin jälkeen, josta jatkoin matkaa Mikan kanssa. Työnjako oli se, että Mika veti alamäet ja minä ’oravana’ ylämäet. Niin ja muunlaista maastoahan siellä ei ollutkaan.

Eka nousu

Maisemat oli komeita sen verta kuin sumulta ja sateelta niitä erotti näkyvyys kun tahtoi rajoittua 10-15 metriin. Kerran meni jalka lahosta pitkospuusta läpi, onneksi vain nilkkaa myören, ja hetken päästä kaivoin irronnutta kenkää suosta ääneen hekotellen. Välillä sai tiirata oikein tarkkaan, minne polku sumussa menee. Meidän kanssa melko samaan tahtiin eteni nippu ’oikeita’ polkujuoksijoita ja suunnistaja, jotka tuntuivat pinkovan karkuun alamäissä, mutta nousuissa saimme heidät taas kiinni. Me lienee varottiin hieman enemmän askeleitamme. Mukava oli siinä matkalla heidän kanssaan rupatella.

Komeita maisemia =)

Muistuttelin itselleni matkan aikana, että juo ja syö kokoajan. Geelejä ja energiapatukkaa meni aluksi sopivaan tahtiin. Ensimmäiseen huoltoon Hannukuruun saavuttaessa kuvittelin juoneeni tarpeeksi, mutta juomarakkoa vilkaistessani huomasin sen vajenneen vain puoli litraa. Se oli aivan liian vähän, sillä oltiinhan sitä oltu matkalla jo kauan ja melkein 25 kilometriä. Täytin rakon sillä verukkeella, että tulisi juotua enemmän kun reppu painaa enemmän. Saattoi kikka hieman jopa tepsiäkin. Energian tankkaus sen sijaan meni vinksalleen loppumatkan ajaksi ja geelien ja geelikarkkien popsimisvälit venyivät liian pitkiksi. Sitä niin helposti keskittyi vain maaston seuraamiseen ja etenemiseen, että ajantaju hämärtyi. Tämä on yksi ainoita syitä, jonka vuoksi voisin joskus kuvitella juoksevani kello kädessä. Saas nähdä miten käy.

Ekalla huoltopisteellä. Hymyä!

Siis hymyä!!

Ninakin poikkesi keitolla huollossa

Matkan toinen kova nousu oli Pyhäkero ennen toista huoltoa. Sumusta ilmestyi aina vain uusi nyppylä toisensa perään, eikä oikein tiennyt missä vaiheessa ollaan keron päällä. Vettä tuli taas ja tuuli, onneksi sentään selän takana, yltyi mitä ylemmäs kavuttiin. Sitten viimein polku lähti alas ja jonkin ajan päästä saavuimme toiseen ja viimeiseen huoltoon takana 43 kilometriä. Tankkasin taas vedellä, banaanilla, kekseillä ja sipseillä, nam. Toimitsija kertoi, että matka jatkuisi kilometrin polkua, kahdeksan kilsaa hiekkatietä ja kolme kilsaa asfalttitietä. Mika ehti jo manata, ettei päästä kävelemään enää yhtään ylämäkeä kuten tähän asti oli tehty. Mutta päästiinpä ja tuuletettiin joka ylämäelle J. Ne tulivat kuin tilauksesta, sillä polulla pomppimisen jälkeen ’tasaisella’ juokseminen veti jalat tukkoon. Kuulin jopa itseni toivovan ääneen, että päästäisiinpä takaisin polulle. Viimein vaihtui hiekka asfaltiksi ja vielä maalisuorallakin jaksoi hymyillä. Hyvin meni!

Vauhtia piisas

Olipa taas huisin hauska juoksutapahtuma. Minä niiiin nautin luonnon keskellä juoksusta ja polkujen asettamista haasteista! Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan koettamaan onnea, jospa luontoäite raottaisi hieman enemmän pilviverhoa ja näyttäisi lisää komeita maisemia. Kiitos Anu, Outi, Nina, Juicci, Mika, Marko ja Markus matkaseurasta.